wrap-up

Ja seitsemäntenä päivänä otti hän kikkareet ja kakkareet, keräsi palasia sieltä ja kaarnoja tuolta, ja koitti rakentaa veneen joka kantaisi seuraavissa mainingeissa ainakin yhden aaltorivistön eteenpäin. Eli nyt kun pyöräretkestä on viikko, on aika koittaa tehdä jonkinsortin huomiopläjäys jotta seuraavat vastaavat sujuisivat paremmin.

Kaiken kaikkiaan aikataulutus etenemiselle oli koko retkessä typerä. Homma luisui puolittaisen urheilusuorituksen kautta kilometri/määränpää-pohjaisen säntäämisen puolelle. Ainoastaan siinä vaiheessa kun jalka pakotti, teki suunnitelmaan muutoksia. Tämä oli tiedossa jo ekan päivän jälkeen, mutta silti oli liian laiska uudelleen iteroimaan. Toisaalta nyt opitut läksyt ovat tehokkaampia, joten siten tämä asiainlaita ei ole kokonaisuudessan negatiivinen. Välillä on hyvä puskea suunnitelma, jos se nyt kuitenkin on tehty jonkun järjen mukaan, loppuun asti niin voi sitten evaluoida sitä kokonaisuutena. Olen tyytyväinen että tuli haettua vähän oman fysiikan sekä henkisen jaksamisen rajoja. Pelkällä päätöksellä niitä pystyy bendaa aika pitkälle.

Jännä oli kyllä havainnoida kuinka nopeasti kaikkeen tottuu. Esimerkiksi siihen ettei kymmenen tunnin polkemista osaa ottaa hetken jälkeen muuta kuin normaalina asiantilana joka ei sen kummemmin vituta. Ja kuinka ilon ja vitutuksen kohteet aina löytyvät jostain, oli tilanne mikä tahansa. Ihmisen mieli ikäänkuin hakee joka tunnetilalle aina ympäristöstä sopivat kohteet, oltiin sitten kuun päällä tai valtameren alla. Vanhaa klisettä, ympäristö muuttuu, ihminen ei.

Toinen asia mikä konkretisoitui matkaa tehdessään uudella tavalla, vaikka asiana onkin vanha kuin mummon kalsarit, oli kiintopisteiden tärkeys. Että ottaa jonkin maalin, niin lyhyellä kuin vähän pidemmälläkin aikavälillä, ja täyttää tätä jatkumoa niin että se muodostaa tekemistä joka hetkelle. Ilman sitä polkeminenkin muodostu välillä ikäväksi ja järjettömäksi, jos jätti kiintopisteiden operoinnin pois ja meni vain navigaattorin osoittamaan suuntaan. Siinä ajatus pysähtyy eikä mikään tunnu miltään. Mutta jos rakensi maailmaa ja tulevaisuuden polkuja tavotteiden varaan, kaikki saa uutta pontta. Niinkin yksinkertaiset suunnitelmat kuin miten ottaa kontaktia muihin ihmisiä, mitä viestittää tulevalle isännälle, mitä hänen kanssaan tekee, milloin ja mitä ja miten syö aamupalansa, rakentavat aika paljon ympäröivää tilaa ja aikaa ja toimivat hyvänä kasvupohjana suuremmille suunnitelmille. Ja ihmisiin liittyvät kiintopisteet on kyllä niitä tärkeimpiä. Luovat niin paljon vastavuorosuutta sitten toteutuessaan, joka taas luo jännitystä ja yllätystä, ylipäätään elämäniloa jakamisen ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen kautta, että kyl siihen kandee panostaa.

Matkan parasta antia oli jubaa ja hengata couchsurfing-houstien kanssa. Kaikkien muiden ihmisten kanssa interaktio jäi niin vähäseks, ettei siitä hirveesti käteen jäänyt, tietysti. Muutamas minuutis kun ei paljon ehdi. Olis ollu parempi kyl se että pitää joka toisen päivän välipäivänä, niin olis saanu vielä enemmän irti läpänderistä. Varsinkin sillon kun tuli myöhään määränpäähän ja jengi joutu lähtee aamul töihin, ni eihän siinä paljoa ehtiny. Lisäksi tietty loistavaa hengata siskon ja Ivon, sekä heidän ystäviensä kanssa sitten pidempään määränpäässä. Eipä oo tullu tehtyä tuotakaan ikänä, mikä on harmillista. Toisaalta kun kukaan lähempi tuttu, perheenjäsen tai ystävä, ei juuri ole asunut ulkomailla niin ei ole ollut mahdollistakaan. Jos ja kun tulee vastaavia toisia tsenssejä, ne pitää häpeilemättä käyttää hyväksi ja heti, note to myself. Eihän siinä itse olisi edes ainoa joka hyötyisi, ehei, heh.

Tärkeä juttu oli kyllä sen faktan toteaminen että kun sivilisaation seassa ja kaupungeissa liikkuu, tai niiden välillä, ei todellakaan kannata kantaa mitään varalla mukana. Jos tulee jotain tarpeita, niitä voi sitten ostaa. Tai pikemminkin, sen mitä mukanaan kantaa, pitää olla tarkasti mietittyy ja sellaista, mitä ei helposti saa matkalta järkevässä ajassa siihen nähden milloin sitä tarvitsee, mietittynä niin paikan, vuodenajan, hinnan kuin muunkin suhteen. Varsinkin jos ne maat missä liikkuu tarjoavat vielä edullisen hintatason, mutta pätee kyl muutenkin. Vaik maksaiskin enemmän, niin vaivalle muodostuu pitkällä reissulle sikana hintaa.

Vaatteita ei hirveästi tartte pyöräreissulla, ei kesäaikaan. Ja ylipäätään ne kannattaa valita niin että on mahollisimman yleiskäyttöset. Esimerkiksi vain yhdet kengät, panostaa mieluummin kledjujen pesemiseen kuin siihen että on eri värejä tms. Eipä oo kukaan nuuhkimassa kainaloja kun on pyörän päällä. Turha ottaa mitään työkaluakaan messiin jos ei oo testannu että se kanssa toimii. Ja jos liikuu teitä pitkin, ei vettäkään kannata litratolkulla kantaa mukana, mieluummin täyttää huoltareilta usein. Sama pätee ruokaan. Ja pakkauskoot kaikessa kannattaa pitää pienenä, nyt ihan laiskuuttaan otti isot pakkaukset hammastahnaa, saippuaa, ja aurinkorasvaa mukaan. Kyl joka kauppa tollasta myy joka kylässä.

Perustoimenpiteet pitäis kyl harjotella kanssa etukäteen. Mitä teen jos jalkaan rupee sattuu eikä voi mennä metriäkään eteenpäin? Se että tollasetkin on miettiny etukäteen edesauttaa sitä että osaa toimia järkevästi ilman että tulee tunnetta että hommat menee ihan vituilleen, mikä yleensä vetää mielen ihan mustaksi, vaikka toimenpiteet loppujen lopuksi olisivatkin samat. Mut jos on ajatellu etukäteen, niin homma rulla kivasti eteenpäin vaikka matkan joutuis keskeyttääkin, kun tietää että toimintasuunnitelma on mietitty järjellä, eikä tartte luottaa improvisaatioon. Joku voi pitää sitä seikkailullisena ja siistinä, ite en kuulu siihen joukkoon.

Hyvin on kyllä infrastruktuuri hallussa ns. paremmin menevillä mailla. Se taas tuli huomattua. Teiden ja palvelujen löytymisen osalta ainaski, Saksa, Hollanti ja Suomi verrattuna Puolaan, Latviaan ja Liettuaan. Tosin, ensin mainituissa on myös kiireempi ja kireempi tunnelma, jollain tasolla jälkimmäisissä kuitenkin perusihmiset tuntuvat ystävällisemmiltä. Tiedä sitten johtuuko siitä että kun jälkimäisissä mentäessä oli pääasiassa landella, jossa näky ylipäätään vähemmän ihmisiä, joilla oli vähemmän kiirekin. Stadit kun yleensä aiheuttavat ihmisille kasvottomuutta ja fiilistä ettei yksittäisille jutuille, saati ihmisille, ole aikaa eikä sitä myöten pientäkään jyvää ystävällisyyttä. Tunne vaatii huomiota ja huomio aikaa. Ja sitähän betoniviidakon asukeilla ei koskaan ole. Hauska ajatus itelle taas sinänsä. Jos tälläkin retkellä nettona istu pyörän päällä vajaassa kolmessa viikossa 136 tuntia tuosta noin vain, on turha väittää etteikö aikaa olisi, oli aihe miltei mikä tahansa.

Pikkujutut on tärkeitä. Varsinkin jos ne toistuu usein. Kun pyöräilee koko päivän ja huomaa ettei joku homma toimi optimaalisesti, se kandee korjata heti. Pienestä ärsytyksestä kasvaa iso ja se vaikuttaa kaikkeen. Nytkin händyt on tönkkönä sinänsä turhan takia, jos olis huomioinu heti niitten puutumisen ja ryhtynyt vastaiskuun, olis varmaan pitkälti voinu välttää koko homman. Ihan vaan sillä että olis vaihdellut ajoasentoa, tai puristanut vähemmän, tai venytellyt enemmän. Toivotaan ettei tässä kuukausitolkulla mene että tunto ja fleksibiliteetti palaa kunnolla. Vieläkään ei onnaa hienomotoriikka vaik täys lepoa on ollu kaksi viikkoa.

Käyttötavaroissa laatu on kyllä elinehto. Mitään sekundaa ei kande sietää, se voi pahimmassa tapauksessa pistää koko paketin paskaks jos on kyse monen osasen yhteispelistä, tavalla tai toisella. Esimerkiksi se että pyörän takapakkari oli paska, olis voinu aiheuttaa sen että koko pyörä luisuu ojaan, ja kaikki kamat kastuu ja menee paskaks, ääriesimerkkinä. Onnea oli tollasissa jutuissa kyllä matkalla, että kannattaa ottaa opiksi vielä kun oppi on ollut halpaa. Ja tietty laatu tavaroissa ei takaa sitä että välineet ittestään pysyy hyvänä, pitää käyttääkin järkevästi. Ei tullut huollettua pyörää kyllä sillä huolella mitä tällanen matka vaatii. En ite puhdistanu tsygää kertaakaan, heitin vaan uutta öljyä vanhan päälle. Jos ei olis huollattanu Gdanskissa, niin varmaan olis ketjut katki jo ja pyörä muutenkin kärsiny kuin Mooses autiomaassa ikään.

Ryhmässä matkustaminen on niin eri juttu kuin yksin. Mutta yksin matkustamisessa on puolensa. On helpompi lähestyä uusia ihmisiä, kun ei ole ryhmän tarjoamaa kirottua suojaa, ja koska haluaa kuitenkin sosialisoida, on se pakko tehdä uusien ihmisten kanssa. Kaikki liikkeet ja suunnitelmat voi kanssa tehdä nopeammin, ja ihan oman maun mukaan. Tietty ei ole toista prosessointiyksikköä analysoimassa liikkeiden järkevyyttää, mutta useasti matkalla liike on tärkempää kuin sen suunta. Kun ei kuitenkaan niin vakavista asioista ole kyse, eikä liikkeet siten muodostu fataaleiks. Ja jotain ihmistenlukukykyä sentään omaa, ja siinähän sitä ainaski oppii kunnolla kun ei oo kukaan rajottamassa tai viemässä sosiaalista tilaa. Joissain tekemisissä, ainakin jos on töllistelemässä jotain hienoa mestaa yksistään, seura olis kyllä kiva, koska jaettuna sellaset asiat muuttuu suuremmiks. Kun jälkeenpäin fiilistelee kokemuksia ihmisten kanssa jotka on ollut samaa asiaa kokemassa, ne tuntuvat paljon elävemmiltä, suuremmilta, ja paremmilta. Kun yrittää ite jostain henkilökohtaisesti kokemastaan tarinoida, tuntuu että aina jää jotain sanomatta eikä pysty välittämään tunnetta. No, kommunikaatioskilsseistä johtuu tietty osin.

Euro on kyl kätsä matkustaessa. Pysyy grippi rahankäyttöön ja todellisuuteen toisella tavalla kuin jos on vieraan valuutan tai muovin varassa. Sillon rahankäyttö on kuitenkin ainakin asteen holtittomampaa. Slotienkin kanssa kävi niin että turhaan osti viimesillään kamaa, lähinnä siis suklaata, mitä ei olis muuten ostanut. Euroilla pelailu on niin arkipäivästä ettei moista tapahdu, tietää miten arvottaa asiat ja osaa miettiä tarkasti tarpeen kautta. Vaikka kaiken voi laskea nopeasti, niin konkretia muodostuu vankasta tottumuksesta. Muovi on tietty sairaan kätevä, ylivertainen manuaalisen puljailuun siinäkin mielessä ettei tartte käsitellä rahaa joka kolikkojen kanssa kohmeisilla näpeillä on muutenkin hankalaa, mutta siinäkin maksut näkyy vieraassa maassa vieraalla valuutalla, ja fiilis on sama kuin rahankin kanssa. Tietty voi ja pitää päässä vähintään laskea kotimaan valuutalla, mutta konkretia jää astetta vajaammaksi. Varsinkin kun lomalla ollessa on aina helppo heittää "kyl-lomal-ny-voi"-kortti pöytään, vaikka ostojen kohde olis miltei kaikinpuolin typerä ja haitallinen.

Mitä eri maista jäi käteen?

Eesti meni liian nopeasti ohi että siitä olisi jäänyt sen kummempaa. Vaikutti kivalta pyöräilymaalta, missä on suht hyvät tiet, mutta vähän nähtävää päämäärättömälle. Pärnu vaikutti hienolta kesäkaupungilta, minne vois lähteä viettää kesälomaa pitkäksi viikonlopuksi.
Sen verta lähellä, sen verta pieni, hintataso ihan ookoo, ja rantsua paljon.

Latviasta jäi yhtä vähän händyyn, mitä nyt tiet oli suuria väyliä lukuunottamatta paljon huonommat. Riikasta en vähällä näkemällä myöskään digannut, vaikutti liian isolta, hajanaiselta, rumalta, sekä turvattomalta. Ei itelle mitään käynyt, mutta puheet vaikutti. Ja huonot tiet ja sekavat liikennejärjestelyt. Lisäks eri valuutta vaikeuttaa.

Liettuasta jäi vaikutelma siitä että se on yhtä maaseutua ja pienen pientä kylää. Kaunauksen keskusta vaikutti osin hienolta, ja siinä olis ollu tutkittavaa enempikin. Kokonaisarkkitehtuuri oli kertaluokkaa kivempi kuin Riikassa. Tähän mennessä maat olivat myös tasasia korkeusvaihteluiltaan kuin elämä vanhainkodissa.

Puola muutti sen kertaheitolla, ja vaikkei siellä nyt mitään jättimäkiä varmaan ole, niin siltä se tuntu. Ja metsät oli metsiä, kunnolla vihreitä ja puita täynnä, mitä fiilistä ei muista maista ennen sitä ollut tullut. Ja tiet tietty sitä myöten, tosin varmasti suureksi osaksi myös reittivalintojen takia, välistä erittäin paskoja. Puolassa tuli kilometrimääräsesti vietettyä eniten aikaa, ja se tuntu fiilikses kans. Sieltä oli kiva päästä pois. Tunne kyl muodostu senkin takia että pahimmat jalkaongelmat oli siellä. Reissun maittavin safka tuli vedettyä Puolassa, ollen Goldapin possupihvi hyvillä lisukkeilla, lähinnä maistui sen takia hyvältä kun sitä ennen oli ollut vaikeutta eikä syönyt pitkään aikaan. Laadullisesti paras safka varmaan oli Puolassa kanssa, joka oli kermainen lohipasta.

Saksa Puolan jälkeen toi järjestyksen ja toimivuuden maan päälle. Myöskin liikenteenohjaus oli tähän mennessä mitätöntä, tuntui ettei kieltoja ollut missään ja pysty menee vähän miten sattuu eikä kukaan edes välitä, mutta Saksassa sama peli ei enää vedellyt, kieltoja oli verrattaen ärsyttävyyksiin asti. Tietty lähinnä teiden ja muun infrastruktuurin osalta. Suurimpana mieleen sen lisäksi jäi cs-houstit, tietty sen takia että siellä niitä oli eniten, mutta myös tyypit sattu olee loistavia. Ja etukäteen epäily että siellä ei oltais yhtä vieraanvaraisua, osottautu täysin vääräksi. Saksa myös jäi matkalle maaksi jossa teki matkaa ajallisesti eniten koska kaksi välipäivää tuli vietettyä siellä.

Hollannista ei sinänsä myöskään paljoa voi sanoa koska pyöräilyt jäi yhtä vähiin kuin Eestissä. Mutta kyllä se pyöräilijöiden paratiisi runsaine pyöräteineen, pyöräilijöiden huomioonottamisineen, ja kulttuureineen on. Tosin pitkät suorat ja tasaset tiet on tylsiä kanssa sitten. Ja niin sen vähän pyöräilyn, kun muunkin olemisen aikana, eivät kelit olleet mitenkään parhaat. Tietty pienet sateet virkistävät, ja ovat aika kovaa kamaa pitkällä reissulle. Pitkä auringonpaiste on rasittavaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. On mukavaa kun ei tartte töhrätä koko ruumistaan aurinkorasvalla. Ja se on ihan pakko tehdä jos arska paistaa. Sen ainoan kerran kun sitä ei matkalla tehnyt, tietty palo jonkun verran ja heti tuntu iho aralta.

... ja mitä seuraavaksi? Thomaksen innoittamana, joka siis toimi houstina Bremenissä, voisi olla hauska lähteä jenkkeihin pyöräilemään pohjois-etelä akselilla. Ja samalla meiningillä, käyttää muuhun yhtä paljon aikaa kuin pyöräilyyn. Varusteet pitää kyl upgreidaa, lähinnä ainaski pyörä monivaihteiseks. Ja olis se hauska tietty lähteä jonkun kanssa vaihteeksi, vaikka yksin menemisessä puolensa onkin. Mutta niin se on että seuraava yhtä pitkä reissu odottakoon itteänsä ainakin pari vuotta. Niin paljon aika ottaa kuitenkin ja on kaikelta muulta sitten pois, ja maailmastahan ei tekeminen lopu.